”Kaksi viivaa, kyllä, siinä on kaksi viivaa. Olen raskaana” soitin ystävälleni huutaen.
Olin 22-vuotias ja elänyt melko vauhdikasta ”nuoruutta” viimeiset vuodet. Lapsen isän kanssa olimme seurustelleet jonkin aikaa. Nyt oli kuitenkin tullut aika pysähtyä ja muuttaa elämänsuuntaa ja se tuntui oikealta.
Ensimmäisinä odotuskuukausina kävi kuitenkin hyvin selväksi, ettei lapseni isä ollut vielä valmis pysähtymään ja ottamaan vastuuta, vaikka ehkä syvällä sisimmässään olisi halunnutkin. Elämä vei meitä eri suuntiin, erosimme ja aloitin yksin lapsen odottamisen. Ja kyllä, odotusaikani vietinkin melko yksin. Kaikki kaverit jäivät, koska heillä ei ollut lapsia ja he elivät vauhdikasta elämää, johon kuului baarireissut ja muu hauskanpito. Serkullani oli kaksi lasta, mutta hänellä oli myös avopuoliso. Olimme tekemissä jonkun verran, mutta en viitsinyt tuppaantua heidän perhe-elämään. Suurin tukeni olivat vanhempani ja äiti olikin tässä ensimmäisessä synnytyksessä mukanani.
Odotusaikana kävin yksin kaikki neuvolakäynnit. Synnytysvalmennuksessa olin yksin odottavien pariskuntien joukossa ja silloin tunsin todella, etten kuulu joukkoon. Näissä tilanteissa minua harmitti usein todella paljon, ettei lapseni isä kyennyt olemaan odotuksessa mukana. Tunsin surua ja pettymyksenkin tunteita, mutta tiesin, että selviämme vauvan kanssa kaksinkin. Tunsin usein yksinäisyyttä, mutta sitten muistin aina, että en ole yksin. Minulla on lapseni. Ulkopuolisuuden tunne oli myös vahvasti läsnä etenkin silloin kun näin odottavia pareja ja ydinperheitä.
Vertaistukea ei tuntunut olevan saatavilla, ainakaan en saanut tietoa sellaisesta. Tuolloin, vuonna 2007, yksinhuoltaja perheitä oli tilastokeskuksen mukaan 118 000 eli noin 20% lapsiperheiden määrästä. Tänä päivänä meitä on n. 131 539 (tilastokeskuksen viimeisin tieto vuodelta 2023), joka on noin 24% lapsiperheiden määrästä. Itselle tämä ero on ollut nähtävissä ja toisekseen yksinhuoltajuudesta puhutaan tänä päivänä enemmän ääneen kuin ennen. Myös lisääntyneellä sosiaalisen median käytöllä on suuri vaikutus siihen, että yksinhuoltajat löytävät toisensa ja saavat paremmin vertaistukea.
Koko odotusaikani ja ensisynnytys sujui hyvin ja sain ihanan, terveen vauvan. Lapseni antoi elämälleni uuden suunnan ja merkityksen. Isä tapasi lasta silloin tällöin, kunnes toiselle paikkakunnalle muuton jälkeen yhteydenpito jäi vähemmälle.
Tänä päivänä lapseni on täysi-ikäinen ja saan ylpeänä katsoa kasvatustyöni tuloksia. Hänestä on kasvanut todella fiksu ja komea nuori aikuinen, jolla on elämä täynnä mahdollisuuksia.
Yksinhuoltajuus ei ole koskaan tuntunut minusta raskaalta asialta. Tähän tunteeseen on varmasti myötävaikuttanut hyvä tukiverkostoni, vanhempani. Toki me ihmiset olemme yksilöitä, koemme ja tunnemme kaikki eri tavalla. Toisilla ei välttämättä ole tukiverkostoa ollenkaan ja silloin on luonnollista, että välillä voi tuntua siltä, että voimat ovat loppu. Apua on kuitenkin saatavilla esimerkiksi perhetyön kautta.
Vanhemmuus on paras asia maailmassa ja lapset ovat voimavaramme. Jos joskus tuntuu raskaalta tai on vaikeuksia niin muista, että kaikki on ohimenevää ja tukea on saatavilla.
Sinä selviät kyllä! Minäkin selvisin, hyvin.
Suvi