Lyhennelmä alkuperäisestä tekstistä.
”Kirjoitukseni tarkoitus on todeta asioita sekä jakaa kokemus. Ennen kuin lukija ehtii tulkitsemaan juuri mitään, tahdon kertoa mielestäni melko oleellisen tunteisiin liittyvän asian: en ole katkera tai vihainen lasteni äidille tai itselleni. Lisäksi: vaikka tiedostan hoitaneeni lähivanhemmuutta hyvinkin kiitettävästi ja toivon tällä hetkellä lasteni asuvan minulla vähintään teini-ikänsä loppuun, en pidä lasteni äitiä huonona ja epäonnistuneena vanhempana, äitinä ja / tai ihmisenä. Hänen elämänsä vaikuttaa olevan tällä hetkellä aivan hyvillä raiteilla. Se on minulle erittäin huojentavaa. Pidän nimittäin suuressa arvossa sitä, että lapsillani on molemmat vanhempansa mukana elämässään. Esimerkiksi nyt tyttäreni ollessa teini-ikäinen, voi äiti-tytär-suhde tarjota jotain, mitä minä en miehenä ja isänä kykene vastaavanlaisesti tarjoamaan.
Lasteni äiti ja minä olimme tunteneet n. 2 kk, kun tyttäremme sai alkunsa, ja vain n. 2 kk myöhemmin saimme tästä tiedon. Olin 20 vuotta ja 7 kuukautta. Olin aivan totaalisen paskana, kun lasteni äiti kertoi olevansa raskaana. Ensijärkytys kesti päiviä, jännitys jatkui muutaman viikon. Sitten olinkin jo melko lailla tilanteen päällä – mitä nyt lapseton kaksikymppinen voi olla. Odotusaika oli lopulta rakkauttamme lujittavaa ja suloista aikaa – ainakin suurilta osin.
Tyttäremme syntyi lokakuussa 2008. Hieman ennen tyttäremme syntymää muutimme lasteni äidin kanssa yhteen. Olimme nuoria, hyvinkin epävalmiita sekä tutustuminen toisiimme ja aikuiselämään oli aivan kesken. Tyttäremme syntyi vanhemmille, joiden keskinäisen parisuhteen tila ja tulevaisuus olivat suurta kysymysmerkkiä ja hauraalla pohjalla. Syyskuussa 2010 meille syntyi poika. Vuosina 2009–2010 aloimme lasteni äidin kanssa etääntyä toisistamme. Minä olin kokopäiväinen opiskelija 08/2008–05/2009 ja jälleen 08/2010 lähtien. Opintojen rinnalla tein 10–20 tuntia viikossa töitä. Sekä minä että lasteni äiti aloimme ihastua toisiin ihmisiin.
Syyskuussa 2011 lasteni äidillä oli jo toinen mies. Minulla olisi voinut olla toinen nainen. Erosimme. Aloitimme lasten asumisjärjestelyjen suhteen systeemillä, jossa lapset olivat minulla joka toinen viikonloppu sekä mahdollisuuksien mukaan 1–2 arkipäivää per viikko. Sillä systeemillä elimme noin vuoden. Sitten siirryimme viikko-viikko-systeemiin. Sillä systeemillä kuljimme vajaa 2 vuotta. AMK-opintojeni ja iltapainotteisten töideni vuoksi se ei kuitenkaan ollut lasten kannalta järkevä ratkaisu. Muistaakseni vuonna 2014 alkoikin sitten klassinen ”viikonloppufaijasysteemi”. Lapset olivat minulla joka toinen viikonloppu sekä mahdollisuuksien mukaan ekstrapäiviä.
Syyskuusta 2016 olen ollut lähi-isä (editoijan lisäys: jo tätä ennen olin yhä enenevässä määrin osallistunut enemmän lasteni arkijuttuihin kuin äiti). Systeemimme kääntyi ikään kuin 180 astetta ympäri.
Kuten jo vuodesta 2008, niin etenkin vuosina 2016–2020 turvaverkkoni on osoittanut ainutlaatuisuutensa. Minun vanhempani, molemmat pikkusiskoni, muutamat ystäväni, jotkut hieman etäisemmätkin kaverini, poikani koulukavereiden perheet, kotikaupunkimme sosiaalihuolto ja lastensuojelu, perheneuvola, MLL – ja jossain määrin myös seurustelukumppaninikin perheineen. Tämä kattava lista on turvaverkko. Se on ollut kirjaimellisesti korvaamaton. Olemme saaneet ilmaislahjoituksina ison taulutelevision, pelikonsoleita ja pelejä, leluja, vaatteita, polkupyöriä, kypäriä, pulkkia, ruoka-apua, leffalippuja, huonekaluja ja varmasti jotain mitä en edes muista. Materiaalisten avustusten arvo on varovasti arvioituna pari tuhatta euroa. Lisäksi olen saanut läheisiltäni korotonta ”maksa kun kerkiät – ainakin suurin osa” -lainaa vuokratakuihin ja lasten harrastuksiin. Suoraan sanottuna minun on vaikea sietää ihmisten materiakeskeisyyttä, ylikulutusta ja luonnonvarojen tuhlaamista noin niinku yleisesti. Olen kuitenkin äärimmäisen kiitollinen kaikesta siitä, mitä olemme vuosien varrella saaneet. Olemme saaneet arkemme sujumisen kannalta aikuisten oikeasti oleellisia asioita, kuten juuri vaikka lasten polkupyörät – tai esim. pulkan, jossa vedin lapsiani, toista eskariin ja toista kouluun talvella 16–17. Lasten muuttaessa minulle asuin reilun 2 kilometrin päässä koululta/eskarista, jotka olivat siis saman katon alla.
Koska en ole erityisen materiakeskeinen, niin vähintään yhtä paljon kuin äskeinen lista, on minua lämmittänyt kaikki se meille tarjottu seura, lastenhoitojeesi, ”Mitä kuuluu?” -viestit ja -puhelut, sekä yleisesti tunne ja ymmärrys siitä, että minusta ja meistä välitetään. Olen hoitanut, ja hoidin tuolloin kriisin keskellä lähivanhemmuutta äärimmäisen suurella sydämellä ja kiitettävästi. Olen ollut jonkinlainen arjen sankari. Olen uhrautunut. Olen kestänyt. Olen sietänyt. Olen sallinut. Olen lukenut, kirjoittanut, jutellut, pyrkinyt ymmärtämään. Olen suojellut. Olen venynyt. Ennen kaikkea olen rakastanut. En kuitenkaan ole aivan hurjan paljosta joutunut itse luopumaan. Kiitos juurikin tuon superin turvaverkkoni. Minä esim. pystyin käymään korkeakouluopinnot v. 2017–2021 ja tekemään samalla itseäni miellyttäviä oman alan töitä. Olen deittaillut, ollut seurustelusuhteissa, ja nauttinut kulttuuririennoista. Toki, kuten luultavasti moni yhden vanhemman perheen (arjen osalta) vanhempi ymmärtää, niin oma aika on silti moniin kahden vanhemman perheisiin – saatikka lapsettomiin aikuisiin – verrattuna ns. kortilla. Haaveilen siitä, että saisin elämäni lähivuosina sellaiseksi, että minulla olisi enemmän aikaa lukea ihan all by myself, käydä lenkillä, joogata ja ihan vain sitä kuuluisaa ”laatuaikaa itsensä kanssa”. Olen kuitenkin onnellinen ja suurimmalta osin elämääni hyvinkin tyytyväinen. En koe tarvetta valittaa. Olen kärsivällinen ja odotan. Ja toisaalta. Itsepä olen uravalintani tehnyt, päättänyt olla seurustelusuhteessa, touhuta kunnallispolitiikassa ja olla jokseenkin kansalaisaktiivi vapaaehtoishommissa yms.. Olen erittäin tietoinen siitä, että vanhemmuus ei todellakaan ole ainoa syy siihen, että omaa aikaa tai vaikka aikaa nähdä ystäviä tuntuu olevan usein liian vähän.
”Mulla yksi pyyntö ois: älä vie lapsuuttani pois” kuuluu laulun lyriikat. Vuodesta 2008 lähtien olen tasapainotellut itsekkäiden tarpeideni, haaveitteni ja halujeni sekä toisaalta lasteni vastaavien kanssa. En ole koskaan halunnut olla vanhempi, joka marttyyrimaisesti luopuu kaikesta itselleen mielekkäästä ja tärkeästä vain, jotta lapset saisivat mahdollisimman paljon. Koen, että jälkeenpäin tarkasteltuna poikkeuksellisen suurista haastevyyhdeistä huolimatta olen onnistunut turvaamaan erittäin hyvin lasten lapsuutta ja samalla päässyt elämään heistä riippumatontakin elämää. Olenko Juicen sanoin luotu jonkinlaiseen kaksoiselämään? Ehkä. Olen hieman Jekyll-Hyde -tyyppi siinä mielessä, että rakastan kahta eri ammattia, ja toteutan niitä loppuelämäni jonkinlaisena hybridinä. Samoin kuin toimin erinomaisena isänä ja samalla olen erittäin rakastettu seurustelukumppani, poika, kansalaisaktiivi, ystävä ja säännöllisen epäsäännöllinen taiteilija.
Suosittelen lämpimästi kaikille – niin yhden kuin useammankin vanhemman – perheille ajatusmaailmaa, että lapsen lapsuus ansaitsee poikkeuksellisen arvostuksen itseisarvoisen ainutlaatuisuutensa vuoksi, ja samalla on viisautta myös toteuttaa omia henkilökohtaisia tarpeita ja haluja. Lentokoneiden ulkopuolellakin se happinaamari on usein viisasta ensin asettaa itselle. Sen tehtyä voi antaa rohkaisevaa katsetta, rakastavaa kosketusta – valella sanoin ja teoin niin itseä kuin toisia.”