Yksinhuoltajuus on harvan varsinainen tavoite elämässä. Kuten Anna-Maija Castrén on tutkimuksessaan (Castrén Onko perhettä eron jälkeen, 2009) havainnut, perherakenteeseen vaikuttavat enemmän verkostot ja niiden paine tai jopa kohtalon oikku, kuin rationaalinen valinta. Tämä sama pätee muidenkin perhetyyppien kohdalla.
Perhe myös muuttaa muotoaan väistämättä, myös ydinperheessä. Lapsia syntyy, lentää pesästä, kuoleekin. Vanhemmatkin voivat leskeytyä, muuttaa erilleen tai muodostaa uuden parisuhteen. Sama henkilö voi elää elämänsä aikana useissa erilaisissa perheissä. Perhe olisikin hyvä nähdä jatkuvana prosessina. Yksinhuoltajuus on useimmiten ihan hyvä tapa elää sitten, kun alkuvaiheen kriisi on työstetty. Yksinhuoltajuus ei myöskään poikkea niin paljon perinteisestä ydinperheestä kuin muut ihmiset näyttävät luulevan. Vanhempi kohtaa siellä samat ilot ja surut lapsen kasvusta ja kehityksestä, kuten kävelemään oppimisesta koulunkäynnin haasteisiin ja onnistumisiin, kuin ydinperheessäkin.
Mikä sitten on ongelma? Yksinhuoltajamyytit näyttävät rajoittavan perheiden hyväksymistä ja näkemästä perheiden todellisia tuen tarpeita. Yhden vanhemman perhe tarvitsee enemmän lasten hoitoapua ja useimmissa tilanteissa kuin kahden vanhemman perheet. Lisäksi taloudellisen tuen tarve on selvästi isompi kuin muilla kotitalouksilla. Tilastoissa köyhät lapsiperheet ovat suurimmalta osin yhden vanhemman perheitä, vain pieni murto-osa on monilapsisia perheitä. Köyhyys tuo perheelle ja lapsille rajoituksia. Köyhyys mm. aiheuttaa häpeää ja eristää sosiaalisesti, heikentää vanhemmuutta, lisää sairastuvuutta ja alentaa koulutustasoa. Näihin asioihin julkinen sektori voi halutessaan vaikuttaa tai olla vaikuttamatta.
Heljä Sairisalo
toiminnanjohtaja
Yhden Vanhemman Perheiden Liito ry