Yle uutisoi 28.6.2016 Kansaneläkelaitoksen tutkimusosaston teoksen “Laulu 573 566 perheestä” suomalaisten mielipiteistä yksinhuoltajavanhemmista jutussaan _”Joka kolmas suomalainen: Yksi vanhempi ei riitä – Mitä te tiedätte meidän perheen arjesta? Lapset haastavat_.” Pähkinänkuoressa tutkimustulokset ovat seuraavanlaiset: 38 %:n mielestä yksi vanhempi ei lapsiperheessä riitä. Luku ei ole mikään mairitteleva, mutta asenteet ovat sentään höllentyneet sitten edellisen mittauksen, joka tehtiin v. 2002.
Suomi on täynnä erilaisia perhemuotoja, ja suhtautuminen niihin on muuttunut vuosikymmenten saatossa selvästi vapaammaksi. Silti, minulle luku näyttäytyi aika suurena ja ihmetys sen mukaisena: 38 % suomalaisista ei usko, että lapsen kasvatus onnistuisi yksinhuoltajilta yhtä hyvin kuin kahden vanhemman perheeltä.
Väitän, että itse muovatut arjen vaatimukset saavat aikaan riittämättömyyden tunteita meissä vanhemmissa, kasvatamme me lapsiamme sitten yhden tai kahden vanhemman perheissä. Olen työssäni kevään mittaan tavannut iloisen kirjon yhden vanhemman perheitä; osalla lapsia on ollut yksi, osalla useampi, on ollut erityistarpeisia lapsia, on ollut vireillä huoltajuuskiistaa oikeudessa saakka, on ollut totaaliyksinhuoltajia ja onnistunutta yhteishuoltajuutta arjen kasvatushaasteet jakaen. Mutta olen tämän kirjon keskellä tehnyt huomion, että arjen pyöritys on ollut näin ulkopuolelta katsottuna jopa kadehdittavan hyvin organisoitua, tasapainoista ja onnellista, vaikka (pää)vastuun arjesta olisi kantanut vain yksi vanhempi.
Kärjistän nyt luvalla, mutta totta siinä on toinen puoli: Olen työni puolesta tutustunut ihaniin yhden vanhemman perhettä pyörittäviin vanhempiin, joilla esimerkiksi vauvakirjat on täytetty jämptisti (itsehän edelleen muistelen, milloin kuopukseni sanoi ensimmäisen sanansa, nyt nelivuotiaana kun hän tietenkin jo puhua pupeltaa papupadan lailla). Myöskin lähes tunnintarkka tieto siitä, milloin lapsen ensimmäinen hammas tuli, on näillä vanhemmilla tiukasti kirjattu neuvolakortin hammaskarttaan (itselläni on hauras muistikuva, että joskus silloin sumuisena hetkenä viiden valvotun yön jälkeen – mutta ajankohta? Hukassa!). “_Hommat hoidetaan, koska ei niitä kukaan muukaan hoida_” -mentaliteetti kulkee yhden vanhemman perheessä arjen kädessä hellällä, mutta varmalla otteella.
Arki on tasan niin kiireistä kuin sen itselleen muovaa. Ei yhden vanhemman perheessä kiirettä, poissaoloa – niin henkistä kuin fyysistäkään – ole yhtään sen enempää kuin kahdenkaan. Salaisuus on yksinkertainen, yhden vanhemman perhettä pyörittävä Minna Jaakkola sen Ylen jutussa ansiokkaasti kiteyttää: Arjesta tulee tehdä hyvää, riittävää, eikä liian tiukalle vedettyä.
Ylen uutisessa haastateltiin myös nuoria, jotka asuivat vanhempien eron tuloksena yhden vanhemman perheissä. Kommentit olivat seuraavanlaisia: “(Eron jälkeen) olen ollut vähän rohkeampi, en ole niin kapeakatseinen ja ymmärrän enemmän”. Ja “Arki onnistuu ihan yhtä hyvin kuin kahden vanhemman kanssa, jos yksinhuoltaja vain osaa kasvattaa ja on kiinnostunut lapsensa tulevaisuudesta.”. Erinomainen kiteytys!
Viralliset mittaustulokset kertovat siis omaa kieltänsä asenteista, joita meillä aikuisilla edelleen on. Ne kertovat meidän aikuisten asenteista pyörittää kotia ja perhettä, olla läsnä lapselle. Asenteet, ennakkoluulot ja mielipiteet ovat meissä, meidän päämme sisällä. Tekisi ehkä ihan hyvää välillä astua näiden asenteiden ulkopuolelle, vai mitä? Olla itse riittäviä, riittävästi läsnä; on meitä sitten perheessä yksi tai kaksi.
Avarakatseisuutta, hölläämistä, hyvää mieltä ja läsnäoloa elokuuhunne!
Marjo Meriranta
YVPL Itä-Suomen aluekoordinaattori
Lähteet:yle.fi/uutiset/joka_kolmas_suomalainen_yksi_vanhempi_ei_riita__mita_te_tiedatte_meidan_perheen_arjesta_lapset_haastavat/8970699Kansaneläkelaitoksen julkaisu ladattavissa täältä: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/163822