Matkustan lapsen kanssa Halikkoon. Molemmilla on jännitystä vatsassa. Linja-auton ikkunasta vilistävät kauniit varsinais-suomalaiset maisemat.
Lapseni isä on sairastunut. Olen kertonut varhaisteini-ikäiselle lapselleni, että isällä on paha olla ja hän tarvitsee apua. Isä on sairastunut mieleltään, mutta siinä ei ole mitään hävettävää; se on sama kuin olisi mennyt jalka poikki. Yritän vakuuttaa tätä samaa itsellenikin, vaikka tiedän tarkkaan, että yhteiskunnassamme mielenterveysongelmiin liittyy vielä paljon häpeää.
Suljettujen ovien takana on outo maailma. Lamput on suojattu niin, ettei hehkulampulla pääse viiltämään itseään. Lapsen isällä on sininen t-paita. ”Vähän niin kuin Putouksen porukalla”, hän kertoo nauraen. Tunnelma on vierashuoneessa varautunut, mutta lämmin. Ikkunoiden edessä roikkuvat kirkkaan väriset verhot. Hoitaja saattaa meidät ulos suljetulta osastolta. Kävelemme lähikauppaan ja ostamme karkkia. Silmissäni vilisevät migreenin aurat. Olemme eronneet kauan sitten, mutta lapseni on tavannut isäänsä säännöllisesti. He rakastavat toisiaan paljon. Minun tehtäväni on pitää tuota tärkeätä suhdetta yllä tässä vaikeassakin tilanteessa.
Olla tukena lapselleni, vaikka omassa sydämessänikin on tuskaa. Juridisesti yksinhuoltajana en kai ole olemassa lapseni isän hoitoa suunniteltaessa. Minuun ei ole koskaan otettu yhteyttä, lastamme ei ole olemassa tällaisessa prosessissa. Kuitenkin lapsi on se tärkein asia meille molemmille. Yhdessä selviämme tästäkin rakas lapseni.
Ei ole sellaista pimeää,
jota minun hento käteni ei torjuisi.
– – Ultra bra –
Sari Lähteenmäki