Yksinhuoltaja.
Yksin.
Huoltaja.
Nuo sanat kaikuvat päässäni.
Olen kirjaimellisesti yksin, huoltaja.
Kaksi lasta. Koko ajan isommiksi kasvavaa lasta.
Kaksi isää. Toinen jo erkaantunut lapsestaan. Toinen koko ajan kauemmas karkaavaa.
Kaksi synnytystä. Ilman isiä. Toiselle tekstiviesti synnytyksen jälkeen, ennen älypuhelimia. Toiselle tärisevin käsin videopuhelua, kun kehoni alkoi vasta tajuta mitä se oli käynyt läpi.
Osa minusta tiesi jo ennen synnytyksiä, että se minusta tulisi. Yksinhuoltaja.
Asenteita vastaan taisteleva.
Äänettömästi huutava,
”Apua!”
”minua pelottaa!”
”miten minä pärjään?”
Äänekkäästi puolustava.
”Meiän perhe on hyvä just näin.”
Iltaisin itkevä.
Lasten ikävää kantava.
Huolia.
Ja sitten sitä, mikä saa jaksamaan.
Rakkaus.
Huumori.
Läheisyys.
Turva.
Lasteni hymyt.
Heidän hymykuoppansa.
Ilosilmänsä.
Minun valoihmiseni.
Ja sitten minä;
Vahva, melkoisissa liemissä keitetty, kuoreni kasvattanut ja silti pehmeänä säilynyt ylpeänä yksin huoltamassa lapsiani.
Hyvä me! <3
Muista, ettet ole yksin yksinhuoltaja. Meitä on täällä iso joukko sinun takanasi henkisesti.
-Kirjoittaja on liiton vapaaehtoinen