Suomessa on 120 000 yhden vanhemman perhettä, joissa on 184 000 lasta.  Joka kolmannen suomalaislapsen arvellaan viettävän ainakin osan lapsuudestaan yhden vanhemman perheessä.  Yksinhuoltajista valtaosa on äitejä, 87 % ja noin 13 % on isiä.  Yksinhuoltajaperheiden määrä on kasvanut 1950-luvulta lähtien.  Leskien osuus on laskenut ja vastaavasti eronneiden noussut.  Perheiden ongelmina on ollut ajan ja rahan puute sekä ympäristön asettamat kielteiset leimat perheiden lapsille sekä myös vanhemmille.  Perheet järjestäytyivät 42 vuotta sitten ja ryhtyivät ajamaan lastensa oikeutta tasa-vertaiseen lapsuuteen muiden lasten kanssa.

1. Yksinäisten äitien asema 1960-luvulla

Jo 1950-luvulla Väestöliitto käynnisti selvitystyön Sosiaalihallituksen kanssa yksinäisten äitien tilanteesta ja selviytymisestä.  Äidit itse aktivoituivat 1960-luvulla.  Moni aktivisteista oli eronnut hyvätuloisesta puolisosta, joten elintaso ja siksi myös kyky huolehtia lapsesta romahti eron jälkeen.  Avioero oli myös niin suuri häpeä 1960-luvulla, että moni äiti jätti sen vuoksi hakematta silloisen vaatimattoman elatusavun.  Naiset, joista moni oli toimittaja ammatiltaan, vaativat kunnollista lapsen elatusjärjestelmää, jossa yhteiskunta takaisi lapsen elatuksen yksinäisille äideille. Aktivistien mukaan oli väärin jakaa lapset syntyperänsä mukaan ja he vaativatkin yhtenäistä kohtelua kaikille lapsille syntyperästä tai vanhempien parisuhteesta riippumatta. Vuonna 1966 Heta Tuominen oli tehnyt ohjelmasarjan TV:n ajankohtaisohjelmiin erolasten epätasa-arvoisesta kohtelusta ja elatusapujen laiminlyönneistä. Tämän jälkeen hän toimitti samasta aiheesta Kauneus- ja terveyslehteen artikkelisarjan. Myös Tänään Kotona –ohjelmassa Kyllikki Stenroos, sittemmin Virolainen, oli tehty kolmen ohjelman sarjan yksinäisten äitien asemasta.  Näistä kaikista seurasi valtava palautemäärä.

2.  Yhdistystoiminta käynnistyi 1970: Lapsilakien lobbaamista

Naiset perustivat Yksinhuoltajat ry:n vuoden 1970 lopulla ja uusi yhdistys rekisteröitiin 18.1.1971.  Yhdistys määritteli itsensä painostusryhmäksi, jonka tarkoituksena on yhdenhuoltajan perheiden  (leskien, eronneiden ja au-vanhempien) lasten ja huoltajien oikeusturvan ja taloudellisen aseman parantaminen.  Tarkoitustaan se toteutti pyrkimällä vaikuttamaan lainsäädäntöön, lakien soveltamiseen, yleiseen mielipiteeseen ja perhekasvatukseen sekä antamalla lainopillista apua jäsenilleen ja harjoittamalla julkaisutoimintaa. Kaikki eivät suhtautuneet suopeasti uuteen yhdistykseen, vaan pelättiin, etteivät elatusvelvollisvanhemmat saa olla rauhassa uuden perheensä kanssa.

Yhdistys laati ensityökseen kirjeen Suomen YK-liitolle YK:n ihmisoikeuksien julistuksen vastaisesta Suomen lainsäädännöstä.  Tämän päivän näkökulmasta tuntuu melko oudolta yleinen asenne, jonka mukaan au-lapsen asema tuli olla heikompi kuin aviolapsen.  Tätä näkökulmaa oli korostettu eduskunnan vahvistamissa lapsilaeissa. Ilmapiiri oli kuitenkin tuolloin avoin muutoksille ja lapsilakien muutostyö alkoikin reippaasti.  Samana vuonna Yksinhuoltajat ry vaati  lapsen elatusturvan parantamista.  Tämän tuloksena nimitettiin elatusturvatoimikunta, johon perustajajäsen Heta Tuominen nimitettiin.  Yhdistys otti yhteyttä myös valtionvarainministeriin, jonka tuloksena puoliorvon eläkkeen verotus muutettiin oikeudenmukaisemmaksi.

Koska lähes kaikki tuon ajan aktivistit olivat toimittajia, vaatimukset olivat hyvin esillä lehdissä sekä sähköisessä mediassa.  Pirkko Vallinoja teki TV-dokumentin yhdistyksen toiminnasta.  Paikalla esiintyi myös sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikkö Aarno Tarasti.  Ruotsin sosiaalihallitus tilasi ohjelman Ruotsin yleisradioon.  Naiset näkyivät myös muissa Euroopan maissa, kuten Hollannin, Belgian ja Länsi-Saksan tv:ssä, mutta myös jopa Euroopan ulkopuolella kuten Intiassa.

Vielä 1950-luvulla yksinhuoltajista valtaosa oli leskiä.  Sodan jälkeen leskien erityiset tarpeet tunnustettiin ja hyväksyttiin yleisesti, vaikkakin au-äitejä ja eronneita silloinkin paheksuttiin.  Näiden lukumäärä oli kuitenkin vähäinen.  1970-luvulla tapahtui selvästi käänne ja eronneiden osuus yksinhuoltajista lähti kasvuun. Vuonna 1973 voimaan astunut päivähoitolaki antoi myös pienten lasten äideille mahdollisuuden mennä ansiotyöhön.  Koska elatusapuja ei juuri maksettu, olivat yksinhuoltajat lähes poikkeuksetta työelämässä mukana.  Julkisten päiväkotien yleistymisen alkuvuosina valtaosa päivähoitopaikoista oli juuri yksinhuoltajien lasten käytössä.  Päiväkodit ja naisten työssäkäynti mahdollistivat sen, ettei huonoa avioliittoa enää tarvinnut taloudellista syistä sietää, vaikka liitosta olisi syntynyt huollettaviakin.  Nyt äidillä oli mahdollista selviytyä yksinkin ja eronneiden yksinhuoltajien osuus lähti kasvuun.

Uusi yhdistys ehtikin olla mukana aloittein ja lausunnoin, kun päivähoitolakia laadittiin. Myös Isyyslain säätämistä seurattiin.  Vuonna 1975 säädetyn Isyyslain tavoitteena oli taata jokaiselle lapselle isä tai ainakin elatus.  Seuraavana vuonna, 1976,  säädettiin Laki lapsen elatuksesta.  Heta Tuominen oli mukana mm. Elatusturvatoimikunnassa ja esitti siellä huomattavasti korkeampaa elatustukea, johin muu toimikunta lopulta päätyi.  Laki jäikin Yksinhuoltajat ry:n mukaan  puutteelliseksi, mutta oli kuitenkin alku lapsen elatukselle.

Vuonna 1984 astui voimaan Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta, joka mahdollisti yhteishuollon, vaikkeivät vanhemmat olleet asuneet yhdessä lapsen syntyessä.  Yhteishuolto saattoi myös jatkua vanhempien erottua.  Tavoitteena oli, että vaikka vanhempien parisuhde loppuisikin, niin lapsen vanhemmuus säilyisi, eikä lapsi joutuisi menettämään jompaakumpaa vanhempaansa.  Siihen asti oli vielä pidetty selviönä, että eron yhteydessä toinen vanhemmista katosi lapsensa elämästä kokonaan.  Jopa lastenpsykiatrit pitivät sitä silloin lapsen edun mukaisena ja jopa tärkeänä lapsen kehitykselle.

Yksinhuoltajien liitto ry odotti uutta lakia innokkaasti.  Yleisesti uskottiin, että laki poistaisi tärkeimmät epäkohdat: elatusvelvolliset ryhtyisivät nyt sekä tapaamaan ja pitämään yhteyttä lapseensa että huolehtimaan elatusmaksuistaan.  Pettymys oli kuitenkin suuri, kun näin ei käynytkään, vaan valtaosa elatusvelvollisista edelleenkin katosi lapsensa elämästä lähes kokonaan Yksinhuoltajien liitto ry:n ja Elatusvelvollisten liitto ry:n TAPAA LASTASI JOULUNA- kampanjoista huolimatta.  Vain kolmasosa piti yhteyttä lapseensa säännöllisesti, kaksi kolmasosaa tapasi hyvin sattumanvaraisesti tai ei ollenkaan. Myös elatusapuvelka nousi nopeasti satoihin miljooniin markkoihin.  Viimeisin luku oli vajaa 3 miljardia mk v. 2004, jolloin lailla poistettiin valtaosa veloista.

Vuonna 1987 säädettiin uusi Avioliittolaki, jonka myötä avioero muuttui hakemusasiaksi, eikä syyllistä eroon enää tarvinnut etsiä.  Liiton mielestä sovittelua, neuvontaa ja ohjausta olisi kuitenkin pitänyt tarjota erokriisissä oleville vanhemmille enemmän.  Vielä 1980-luvulla ei uskottu pakkosovitteluun, mutta jo seuraavalla vuosikymmenellä liitto teki aloitteita sovittelun saamiseksi pakolliseksi Norjan ja muutaman USA:n osavaltion tavoin.

3. Lamavuodet 1990-luvulla: Köyhyys astui uudelleen kuvaan

1990-luvun lopun lamavuodet leimasivat liiton toimintaa.  Yksinhuoltajista, joista vuonna 1991 peräti 87 % laskettiin ammatissa toimiviksi, yhä useampi jäi työttömäksi.  Nuoret laman jälkeen työmarkkinoille pyrkivät eivät enää päässeet työelämään kiinni edeltävien sukupolvien tapaan, vaan moni, nimenomaan nuoret naiset, joutui tyytymään pätkätöihin.  Työelämä muuttui samalla entistä vaativammaksi ja työntekijöiltä edellytettiin enemmän joustoja.  Vaikka laman myötä Eduskunnan naisverkosto ajoikin subjektiivisen päivähoito-oikeuden ja vaikka vuoropäiväkoteja lisättiin, olivat työelämän vaatimat joustot monelle yksinhuoltajalle vaikea vaatimus.  Myös kunnallinen lapsiperheille tarkoitettu kotipalvelu lähes lopetettiin.  Esimerkiksi Ruotsissa havaittiin työnantajien syrjivän yksinhuoltajia työntekijöinä.  Yksinhuoltajien työttömyys lähtikin kasvuun nopeammin kuin muiden kotitaloustyyppien.  Vuosisadan vaihteessa enää 70 % toimi työelämässä.

Samalla sosiaalisia tulonsiirtoja leikattiin: lapsilisiä ei enää korotettu, kotihoidontukea leikattiin, opintotuen lapsikorotukset poistettiin.  Pienituloisiin yksinhuoltajiin leikkaukset osuivat kohtalokkaimmin.  Noin joka kolmas yksinhuoltaja sai toimeentulotukea, kun vastaava kahden huoltajan perheiden osuus jäi 6 %:iin, muun väestön 9 %:iin ja yksinäisten henkilöidenkin 15 %:iin.  Köyhyydestä oli tullut tärkein yksinhuoltajaperheiden epäkohta, joka aiheutti monia muita ongelmia.  Sen myötä esimerkiksi opiskelu ja työmarkkina-aseman parantaminen muuttui vaikeammaksi.

Tuloköyhyyden lisäksi havaittiin yksinhuoltajaperheiden kärsivän myös hoivaköyhyydestä.  Joka toisella yksinhuoltajalla julkinen päivähoitojärjestelmä ei riittänyt enää lasten hoivaan edes vanhemman työn ajaksi.  Erityisen vaikea tilanne oli määräaikaista kolmivuorotyötä tekevillä hoitoalan työntekijöillä.

Köyhyyden vastustamisen lisäksi liitto osallistui Lapsen huoltolain täytäntöönpanolain uudistustyöhön sekä ulosottolakien uudistamiseen.  Viimeksi mainitun lainuudistuksen myötä toteutui liiton 30-vuotisen edunvalvontatyön tulos: elatusavulle säädettiin viivästyskorko. Saman aikaisesti vanhenemisaikaa kuitenkin lyhennettiin ehdottomaksi viideksi vuodeksi, mistä seurasi hankaluuksia.

4.  Jäsenyhdistysten määrä kasvaa yli 60:n

Yhdistys toimi aluksi pääkaupunkiseudulla, mutta kyselyjä tuli ympäri Suomea ja Heta Tuominen kiersi Yksinhuoltajat ry:n muiden hallitusten jäsenten kanssa perustamassa uusia yksinhuoltajayhdistyksiä.  Vuonna 1975 tarvittiin jo katto-organisaatio valtakunnan tason edunvalvontatyöhön ja silloin perustettiin Yksinhuoltajien liitto ry. Vuonna 1985 liitolla oli 32 jäsenjärjestöä ja 1999 jo 62.

1990-luvulla oli käynnistetty Yksinhuoltajien olohuonetoiminta pääkaupunkiseudulla.  Idean loi ja toteutti liiton ensimmäinen aluetyöntekijä FM Piia Rantala.  Olohuone toimii lähellä kotia esimerkiksi leikkipuistojen tai seurakuntien tiloissa.  Tarkoituksena on tavata muita samassa elämäntilanteessa olevia ja jakaa yhteisiä kokemuksia.  Lastenhoito pyritään järjestämään, joskus myös ohjelmaa.  Tärkeintä on kuitenkin vertaistuki, joka on ollut tärkeä osa yhdistyksen toimintaa alusta alkaen.  Olohuoneen varsinaisen yhdistysrutiinit hoitaa emoyhdistys, joten tapaava ryhmä saattoi keskittyä pääasiaan, yhteisten kokemusten jakamiseen.  Olohuoneita perutettiin pääkaupunkiseudulle pian peräti parikymmentä.  Sieltä se lähti leviämään muihin isoihin keskuksiin ja myös haja-asutusalueille.  1990-luvulla ryhdyttiin kouluttamaan myös vertaistukihenkilöitä, joita oli parhaimmillaan useita kymmeniä.

5. Liitolla on ollut yhdeksän puheenjohtajaa, kaksi toiminnanjohtajaa ja kahdeksan aluetyöntekijää

Yksinhuoltajat ry:n ensimmäisenä puheenjohtajana toimi Tuovi Nöjd 1975-76.  Hän edusti liittoa myös Lastensuojelun Keskusliitossa ja Väestöliitossa.  Vuosina 1976-80 puheenjohtajana toimi Irmeli Airola.  Hänen jälkeensä valittiin Vuokko Ojanen, myöhemmin Väänänen, vuosiksi 1980-82. Häntä seurasi siviiliammatiltaan TVK:n tiedotussihteeri Raita Pennanen aina vuoteen 1988 asti.  Raita Pennanen tunnettiin asiaansa perehtyvänä naisena, jolla aina lausuntoja antaessaan oli mukanaan salkullinen tilastoja sanojensa vakuudeksi.  Järjestötyöntekijänä hän myös kehitti liiton sääntöjä ja yhdistyskäytäntöjä. Raita Pennanen oli myös erityisen taitava neuvottelija ja lobbaaja.

Vuosina 1988-90 liiton puheenjohtajana toimi Anneli Peltokukka, jonka kautta leimasi voimakas yhteistyö Elatusvelvollisten liiton kanssa.  Seuraavaksi puheenjohtajaksi valittiin sosiaalialan opiskelija, Lea Kononov ja hän toimi vuosina 1990-1996. Sinä aikana saatettiin loppuun Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan laitokselta tilattu tutkimus Lapsen tapaamisoikeuden toteutumisen ongelmia, mikä tuotettiin yhteistyössä Elatusvelvollisten liiton kanssa. Toimittaja  Tiina Kaarelan aikaa v.  1996-2004 leimasi mediassa esiintyminen.  Hänen aikakaudelleen ajoittui myös Etälukioprojekti, jonka avulla usea yksinhuoltaja vei opintonsa päätökseen. Vuonna 2004 liiton puheenjohtajaksi valittiin Maria Guzenina-Richardsson ja vuonna 2005 DI Bodil Rosengren, joka teki lapsen vuoroasumisen tunnetuksi. Vuonna 2010 puheenjohtajaksi valittiin TkT Eija Tuominen Helsingistä.  Hän toi esiin alusta asti yksin lastaan kasvattaneiden vanhempien tilanteita.

Raha-automaattiyhdistys alkoi rahoittaa liiton toimintaa vuonna 1986.  Muutama kansanedustaja saatiin ajamaan aloitteita varsinaisen järjestösihteeriin palkkaamiseksi RAY:n varoin.  Se onnistui vuonna 1988, jolloin ensimmäinen työntekijä, FM Inkeri Salovaara, palkattiin. Häntä seurasi VTM Heljä Sairisalo vuodesta 1991 alkaen. Toinen kokopäiväinen työntekijä palkattiin kymmenen vuotta myöhemmin, FM Piia Rantala, joka perusti yhden vanhemman perheiden olohuonetoiminnan käynnistämällä pääkaupunkiseudulle liiton ensimmäiset 20 olohuonetta.  Rantalaa seurasivat Pol.Mag. Ulrika Lundberg ja sosionomi Katri Vesanen.  Kolmas liiton työntekijän toimi voitiin täyttää liitolle perustettuun Pohjois-Suomen aluetoimistoon vuonna 2003 sosiaaliohjaaja Ulla Sauvola ja neljäs 2005 Itä-Suomen aluetoimistoon, valtiotieteen ylioppilas Terttu Penttinen.  Hänen jälkeensä toimeen valittiin sosionomi Mervi Hakkarainen Itä-Suomen aluepäälliköksi ja Teija Hallbäck-Vainkka Etelä-Suomen aluepäälliköksi v. 2006. Vuoden 2012 alusta aluepäällikön nimike muutettiin aluekoordinaattoriksi.  Vuonna 2009 liitolle myönnettiin varat toimistosihteerin toimeen, johon valittiin sihteeriopiston tutkinnon suorittanut Johanna Ikävalko.

6. Nimen muutokset: Yksinäisistä äideistä Yhden Vanhemman Perheiden Liitto ry:ksi

Vielä vuoden 1970 väestönlaskennassa yhden vanhemman perheitä kutsuttiin vajaiksi perheiksi.  Joskus käytettiin sanaa tynkäperhe.  Yksinhuoltaja-sanaa ei ollut Suomen kielessä, vaan se käännettiin ruotsin ensamförsörjare  –sanasta.  Siitä tuli nopeasti virallinen käsite.

Ensimmäinen valtakunnallinen yhdistys oli nimeltään Yksinhuoltajayhdistys ry.  Yksinhuoltaja-sana oli aikoinaan neutraalimpi ja tarkempi kuin yksinäinen äiti, jota siihen asti oli käytetty.  Aina 1950-luvulta lähtien nimittäin joka kymmenes yksinhuoltaja oli ollut isä!

Yksinhuoltajayhdistysten katto-organisaatio toimi Yksinhuoltajien Liitto ry  -nimisenä aina vuoteen 1991 asti, jolloin nimi muutettiin Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liitoksi.  Kohderyhmänä ei kuitenkaan nytkään olleet  parisuhteessa olevat yhteishuoltajat, vaan tarkasti ottaen yhden vanhemman perheet olivatpa vanhemmat yksin- tai yhteishuoltajia.  Nimen muutoksella haluttiin taata yhteishuoltajien hakeutuminen liiton jäsenyhdistyksiin.

Myös Elatusvelvollisten liitto ry yritti muuttaa nimensä elatusvelvollisten ja yhteishuoltajien liitoksi.  Koska kuitenkin Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liitto ry oli jo ehditty vahvistaa, nimenmuutoshakemus hylättiin.  YYL oli valittanut Elatusvelvollisten nimenmuutoksesta, koska uusi nimi olisi sekoittunut Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liittoon.

Yhden vanhemman perheet

1990-luvun lopulla liitto osallistui Euroopan yksinhuoltajaverkoston kokouksiin.  Ne käynnistyivät EAPN:n (Euroopan köyhyyden vastainen verkosto) alaosastona ja verkosto itsenäistyi myöhemmin.  Muissa Euroopan maissa käytettiin tuolloin sanaa one parent family tai lone parent family.  Yhden vanhemman perheet itse kokivat ensin mainitun neutraalimmaksi ilmaisuksi, toinen viittasi yksinäisyyteen.  Tuolloin liitonkin vetoomuksissa ja lausunnoissa ryhdyttiin käyttämään yhden vanhemman perheen –käsitettä, joka tuntui sinä aikana neutraalilta ja täsmällisemmältä ilmaisulta kuin yksinhuoltajaperhe.  Kuitenkin vasta vuonna 2008 liiton nimi muutettiin virallisesti Yhden Vanhemman Perheiden Liitoksi. Englantia puhuvissa maissa Single mother –sanalla tarkoitettiin usein au-äitiä kun taas  Suomessa sinkkuäiti –sanalla tarkoitettiin myös eronnutta.

Vanhemmat ilman partneria

Vuosisadan vaihteessa myös Ruotsiin perustettiin sisarjärjestö 1990-luvun laman innoittamana. Ruotsissa ei enää käytetty sanaa ensamförsörjare, joka 1970 oli kopioitu Suomen kieleen, vaan siellä käytettiin nyt sanaa ensamstående.  Yksinhuoltajayhdistys valitsi kuitenkin nimekseen  Makalösa föräldrar, joka koettiin sekä neutraaliksi että hauskaksi.  Makalösa tarkoitti nimittäin myös erästä leivonnaista.  Myös englanninkielisissä maissa käytettiin ilmaisua Parents without Partners, mikä myös viittaa kumppanittomuuteen.

Vuonna 2000 Suomen Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton virallinen ruotsinkielinen nimi muutettiin Ruotsin mallinmukaiseksi Makalösa Föräldrar rf:ksi.  Se kuitenkin todettiin vaikeakäyttöiseksi ja niinpä ruotsinkieliseksi  nimeksi vahvistettiin vuonna 2009 Förbundet för Ensamstående Föräldrar rf.  Kansainvälisissä yhteyksissä ryhdyttiin käyttämään  epävirallista nimeä The Finnish Federation of Single Parent Organisations.