On vanha ja käytetty klisee miten tärkeää on terveys. Perheeni on ollut ja on edelleen perustervettä porukkaa. En tiedä onko siitä apua vai haittaa, mutta pelästys oli suuri kun terveys muistutti katoavaisuudellaan.
Sunnuntai-iltana juuri täysi-ikäinen kotona asuva lapseni kertoo että mahaan sattuu, on sattunut jo edellisestä yöstä. Hän näyttikin hieman kipeältä. Päädyimme soittamaan läheisen aluesairaalan päivystykseen, jossa kehotettiin tulemaan näytille. Pääsimme todella nopeasti lääkärin vastaanotolle ja lähete keskussairaalaan. Kello oli tässä kohtaa vähän yli 22. Yläasteikäinen lapseni oli yksin kotona.
Tilanne olin sen luonteinen, että keskussairaalaan oli mentävä. Matkaa noin 50 kilometriä. Nuorin oli jätettävä yksin kotiin yötä vasten. Ei meillä ole ketään kenet olisin pyytänyt seuraksi.
Keskussairaalan päivystyksessä oli ruuhkaa, mutta vähän ennen kolmea yöllä potilas otettiin osastolle ja minä kotiin. Parin tunnin unien jälkeen odotti työpäivä. Ja huoli lapsesta sairaalassa painoi. Maanantaina alkuillasta pieni leikkaus oli tehty ja kaikki meni hyvin, vielä toinen yö sairaalassa ja sitten kotiin toipumaan. Oli muuten pitkä päivä. Onneksi on kännykät ja viestit. Niillä tsemppasin leikkausta yksin jännittävää lasta.
Meidän tarinamme päättyi hyvin, eikä tilanne missään kohtaa ollut dramaattinen. Lapsi parani nopeasti. Mutta kaikilla ei näin ole. Voi tulla vaativia leikkauksia, pitkiä hoitoja ja sairaalajaksoja. Miten näitä huoltajia, erityisesti yksinhuoltajia, voitaisiin tukea? Entä muut lapset, kotityöt, palkkatyöt. Kuka auttaa kotitöissä, miten työnantaja suhtautuu, mistä raha jos ei pysty käymään töissä, kuka hoitaa muut lapset tai lemmikit.
Lapseni ovat tosiaan jo isoja. Jos lapseni olisivat vaikka alle kouluikäisiä, niin olisin joutunut ottamaan kaikki mukaan päivystykseen yötä vasten. Kurja vaihtoehto sekin. Riittämättömyys on kyllä hetkittäin repivää.
Loppu hyvin.