Tätä kirjoittaessani on joulupäivän aamu. Olen yksin hereillä, ollut jo jonkin aikaa. Riisipuuro on tulilla, lenkki koirien kanssa jo tehty raikkaassa pakkassäässä. Tiskikone hurisee eilisiä astioita.
Kuulostaa idylliseltä, ja sitä se onkin. Unohdinko mainita kynttilästä jonka sytytän pöydälle joka aamu marras-joulukuussa. Nautin tästä hetkestä. Lämpimästä kodista ja turvallisesta olosta, hiljaisesta ja tunnelmallisesta aamusta.
Joulu on kyllä paljon muutakin. Odotuksia, toiveita, valmistelua ja suunnittelua. Meillä kaikesta vastaan minä. Teinit kyllä tekevät mitä pyydän, mutta eivät juuri enempää.
Hankin lahjat joka teinille, etäkumppanille ja isälle. Kaunis ajatukseni on, että jokainen aattoiltana paikalla oleva saisi lahjan. Vaikka pienemmänkin. No paikalla olikin vain kaksi nuorinta. Isä on tullut joka aatto meille ja yhdessä käymme haudoilla. Vammansa vuoksi hän olikin nyt sekava eikä jaksanut jäädä edes syömään kanssamme. Kumppani oli meillä aattoaamuna, mutta lähti päivällä kotiinsa koska veljensä oli tullut kauempaa käymään ja joulupäivänä hänen lapsensa tulevat joulunviettoon hänen luokseen. Meidän uusioperhekuvio toimii minun luona mutta ei hänen. Onneksi esikoinen tuli kumppaninsa kanssa aattoillaksi niin ilta meni siinä mukavasti höpötellessä ja suklaata syödessä, telkusta tulevaa komediaa nauraessa.
Hankin myös ruuat pyhiksi. Kaikkien toiveita pyrin toteuttamaan jossain määrin. Lasken määrät, että ei tulisi hukkaa ja silti kaikki riittäisi. Sain sentään kuopuksen kauppareissulle kaveriksi. Minä itse suunnittelin, valmistin, koristelin, hankin ja maksoin koko joulun. Ja toivotin jälleen tervetulleeksi siihen kaikki, meille on aina saanut tulla. Joskus meillä on ollut juuri eronnut ystäväni, kuka vietti jouluaan ilman lapsia. Eikös joulun kuulukin olla sellainen, armollinen.
Tämä joulu oli poikkeuksellisen rauhallinen. Siis mielessäni. Entisen elämän aiheuttama trauma kuningasalkoholin mukaan tulosta joulun viettoon, alkaa vihdoin helpottaa. Se tuntuu tosi hyvältä. Valitettavasti tämä samainen kuningas vei lapsiltani isän muutama vuosi sitten. Häntä käymme haudalla enää muistelemassa. Hänen sielunsa on saanut rauhan.
Olen saanut maadoitettua itseni turvallisesti omaan kotiin ja tähän elämäntilanteeseen. Hyväksynyt, että perheeni on minä, aikuistuvat nuoret, vakavasta vamman jälkitilasta kärsivä isä ja kumppani, jonka perhe ei hyväksy isälleen kumppania. Olen onnellinen heistä jokaisesta. Oma äitini menehtyi muutama vuosi ennen kuin lasteni isä. Isovanhempia minulla ei enää ole. Lasteni isän isä elää vielä, mutta asuu kaukana meistä. Olen hyväksynyt myös sen, että meitä ei kukaan kutsu valmiiseen joulupöytään, eikä lahjoja tule perheen ulkopuolelta.
Voisin katkeroitua tästä kaikesta, mutta en suostu. Kiitollisena terveistä lapsista, jotka itsenäistyvät ja etenevät elämässään. Kiitollinen isästä, joka selvisi vakavasta onnettomuudesta ja on pysynyt elämässämme mukana. Kiitollinen miesystävästä, joka ottaa syliin ja rakastaa. Ja erityisen kiitollinen olen omasta terveydestä ja mielenrauhasta, se ei ole lainkaan selvää kaikkien myrskyjen jälkeen.
Jouluihmistä minusta ei vieläkään tullut, mutta taisin ottaa pienen kukonaskeleen siihen suuntaan.