Viime sunnuntaina, Äitienpäivänä, tunsin suurta kiitollisuutta. Minulla on poikasia, joita autan enemmän kuin mielelläni. Tiskit keittiön pöydällä kertoivat elämästä, jota saan viettää rakkaitteni kanssa.
Olin onnellinen kun sain halata lapsiani. Olen onnellinen, kun saan olla heidän elämässään mukana. He ovat niin kauniita ja terveitä, löytäneet paikkansa elämässä.
Mutta tunsin jälleen myös suurta ikävää. Ikävöin äitiäni ja isoäitejäni. Itselläni ei ole enää suvun vanhempaa naista neuvomassa tai tukemassa.
Ikävöin myös lasteni isää. Hänen kanssaan olemme saaneet lahjaksi nämä elämäni huipputyypit, mutta jouduin jatkamaan vanhemmuutta yksin. Hänen mielestään olin paras äiti lapsillemme.
Äitienpäivänä vein kukat oman äidin haudalle, mummuni ja mammani haudalle sekä lasteni isän haudalle.
Hain valkovuokkoja keittiön pöydälle vesilasiin ja herkuttelin lasteni kanssa.
Elämässä on paljon hyvää, josta olen kiitollinen. Aurinko nousi. Tänäänkin se nousi.
Sunnuntaina, äitienpäivänä,
Sussu