On päiviä ja aikoja jolloin päässäni soi Irinan laulu Yksin.
“Mä haluun olla yksin, haluun olla hiljaa, haluun että nukkuu kerrankin vois. Mä haluun olla yksin, lukee vaikka kirjaa. Junamatka Turkuun ihana ois…
…nyt ois vaan pakko saada olla tarpeeton.”
Yksinhuoltajana olet tarpeellinen aina. Vaikka lapset olisivat koulussa tai kaverilla. Sinä päivystät, jos iskee mahatauti, tulee tapaturma, on unohtunut uikkarit tai kännykän laturi. Kotona sinua tarvitaan; ruokaa, puhtaita vaatteita, muistuttamaan läksyistä ja treeneistä, keskustelemaan kaverimurheista ja miettimään mikä lapsesta tulee isona.
Olen aina viihtynyt yksin. Lapsenakin. Mutta äitinä erityisesti olisin ja olen kaivannut saada olla yksin kotona. Rakastan kopsutella keittiössä tai istua vaan hiljaa keinutuolissa. Hoitaa kukkia tai tehdä käsitöitä. Järjestellä ehkä joku kaappi tai viikata pyykit. Olla ihan hiljaisessa kodissa. Kuunnella kun kello tikittää tai lumi tipahtaa katolta. Kesällä istua terassin reunalla ja juoda kuppi kahvia. Eri syistä tämä ei juurikaan ollut mahdollista, kun lapset olivat pieniä. Sitten elämässä tapahtui yhtä ja toista ja nyt olen totaaliyksinhuoltaja. Lapset toki isoja, mutta ovat paljon kotona. Ja minä kaipaan edelleen olla yksin kotona.
Tätä kirjoittaessa olen yksin kotona parin tunnin ajan. Aurinko alkaa jo laskea tehden kiehtovat varjot seinille. Ympärillä on ihan hiljaista. Tunnen miten taakka harteilla alkaa keventyä ja mieli kohenee. Introverttius on ulkopuolisille usein vaikea ymmärtää. Itse olen sosiaalisesti taitava ja pärjään porukoissa. Mutta tarvitsen paljon omaa aikaa. Siis aikaa olla täysin yksin ja mieluiten kotona.
On kuluttavaa olla jatkuvasti tarpeellinen. Mistä ammentaa rakkautta ja huolenpitoa läheisilleen, jos oma kuppi ammottaa tyhjyyttään.
Kuka hoivaisi yksinhuoltajaa?
Irina
Kuva: Pixabay