Yhden vanhemman perheiden arki rakentuu vastuusta, sitkeydestä ja välittämisestä.
Yhden vanhemman perheen arki on Suomessa muuttunut tavalla, joka vaatii päättäjiltä ja palveluilta uudenlaista herkkyyttä. Meidän perheemme, meidän kokemuksemme ja meidän äänemme kertovat, miten tässä maassa todella eletään.
Haluan aloittaa kiitoksella: me teemme joka päivä työtä, jonka merkitys näkyy paitsi omissa kodeissamme myös koko yhteiskunnassa. Me pidämme arjen liikkeessä, vaikka vastuu lepää yhdellä aikuisella. Se vaatii voimaa, sinnikkyyttä ja rakkautta – ja sen me osaamme.
Meitä on monenlaisia: yksinhuoltajia, yhteishuoltajia, vuoroasuvien lasten vanhempia ja muita yhden vanhemman perhemuotoja. Taustamme ja tilanteemme vaihtelevat, mutta yksi asia yhdistää meitä: me kannamme vastuun, joka muissa perheissä jakautuu kahdelle aikuiselle.
Arki on tiivistä ja välillä kuormittavaa. Me suunnittelemme kaiken yksin ja reagoimme nopeasti, kun lapsi sairastuu, työvuoro muuttuu tai päiväkoti menee kiinni ennen kuin ehdimme paikalle. Jos samalla huolehdimme ikääntyneestä vanhemmasta, palapeli käy entistä haastavammaksi.
Silti me pidämme perheemme koossa. Usein ilman varahenkilöitä ja ilman, että kukaan ulkopuolinen näkee kaikkea sitä työtä, jota arki vaatii.
Taloudellinen paine iskee meihin kipeästi. Me tiedämme, mitä pienituloisuus ja taloudellinen epävarmuus tarkoittavat: valintoja, priorisointia ja toisinaan luopumista. Elinkustannusten nousu ja työelämän joustamattomuus tuntuvat meidän perheissämme voimakkaammin, koska taloudellista vastuuta ei voi jakaa.
Viime vuosien päätökset ja leikkaukset ovat lisänneet painetta juuri niissä perheissä, joissa jokainen euro ja jokainen minuutti on tärkeä. Me tunnemme tämän omassa arjessamme.
Kun julkiset palvelut eivät aina taivu arjen todellisuuteemme, me tarvitsemme toisiamme.
Vertaistuki, ohjaus ja yhteinen vaikuttamistyö tuovat turvaa, ymmärrystä ja voimaa jatkaa. Ilman järjestöjä arki on vielä vaikeampaa.
Yhden vanhemman perheiden asema ei ole parantunut itsestään. Sen eteen on tehty vuosikymmenten ajan määrätietoista työtä; meidän, jäsenistömme ja koko järjestökentän yhteistä työtä.
Yhden vanhemman perheet ovat olleet pitkään olennainen osa suomalaista yhteiskuntaa. Samalla perhemuodot ovat moninaistuneet, ja palveluiden on pystyttävä tunnistamaan tämä todellisuus.
Nykyinen yhteiskunnallinen tilanne haastaa saavutettuja edistysaskelia. Kun elinkustannukset kasvavat ja työelämä muuttuu, meiltä vaaditaan entistä enemmän ;usein ilman varaverkkoja tai tukea.
On todennäköistä, että yhden vanhemman perheiden määrä pysyy korkeana tulevina vuosina. Se tarkoittaa, että tuen tarve ei vähene. Päinvastoin: se laajenee ja monipuolistuu.
Mitä me tarvitsemme nyt?
Me tarvitsemme lapsiperheiden palveluja, jotka ovat aidosti joustavia.
Me tarvitsemme sosiaaliturvaa, joka huomioi todelliset kustannukset ja vastuumme.
Me tarvitsemme päätöksenteon, joka kuulee yhden vanhemman perheiden äänen yhtä selkeästi kuin muidenkin perheiden.
Meidän kokemuksemme ja tarpeemme ohjaavat vaikuttamistyötämme ja näyttävät suuntaa päättäjille.
Yhden vanhemman perheiden aseman parantaminen on ollut pitkä, päämäärätietoinen prosessi. Se on syntynyt siitä, että me olemme puhuneet, kertoneet, jakaneet ja toimineet yhdessä.
Ja sama työ jatkuu edelleen. Yhdessä rakennamme muutosta.
Siksi tarvitsemme toistemme ääniä. Siksi tarvitsemme meidän kaikkien kokemuksia: mikä arjessa toimii, missä tarvitaan joustoja, mikä tuo turvaa.
Me tiedämme omasta elämästämme, millaista tukea yhden vanhemman perhe todella tarvitsee. Ja me yhdessä kannamme tätä viestiä eteenpäin; jotta perheillämme olisi parempi huominen.
Susanna Kavonius, Yhden Vanhemman Perheiden Liiton puheenjohtaja