Susanna Kavonius on liittomme puheenjohtaja. Haastattelimme häntä yhden vanhemman perheistä ja liiton toiminnasta.
Millainen yhden vanhemman perhe teillä on?
Ensimmäisen eroni aikaan lapset olivat 8- ja 16-vuotiaita. Meillä oli varsin tavanomainen järjestely: lapset viettivät joka toisen viikonlopun isällään, vaikka olin alun perin toivonut vuoroasumista. Lapsilla on kuitenkin hyvä ja läsnä oleva isä, joka on kantanut vastuunsa hienosti.
Aloin eron jälkeen pian uudelleen suhteeseen, josta syntyi toinen avioliittoni. Se päättyi lopulta monen tekijän summana, mutta ratkaisevin syy oli puolison alkoholiongelman paheneminen. Toisen työpaikan menettäminen oli minulle se hetki, jolloin ymmärsin, etten voi jatkaa. Jälkikäteen näen, että olin itsekin masentunut ja olisi ollut parempi erota jo aikaisemmin.
Nuorimmaiseni oli tuolloin 14-vuotias. Valitettavasti hänen isänsä ei ole eron jälkeen juuri hoitanut vanhemmuuttaan: kahdeksan vuoden aikana tapaamisia on ollut ehkä viisi, ja nekin lyhyitä ja pintapuolisia. Tämän vuoksi lapsen suhde isänsä puolen sisaruksiin on jäänyt hyvin etäiseksi; ex itse ei ole tekemissä lainkaan vanhempien lastensa kanssa.
Sen sijaan minun puolellani sisarukset ovat läheisiä. Erityisen ilahduttavasti vanhin ja nuorin pelaavat ja juttelevat viikoittain, välillä päivittäin verkon yli tuntikausia. Ikäeroa on 17 vuotta.
Millaisena koet yhden vanhemman perheenä olon?
Vaikka olen ollut kaksi kertaa naimisissa, en ole oikeastaan koskaan kaivannut sellaista parisuhdetta, jossa asutaan saman katon alla. Lapsia olen sen sijaan aina halunnut. En nuorena ymmärtänyt, miten raskasta arki voisi olla, mutta minulla on ollut onnea: kaikki kolme lasta ovat olleet helppoja, ja suuret ikäerot ovat tuoneet arkeen paljon apua ja joustoa.
Nuorimmaisen kanssa olen elänyt pisimpään yhden vanhemman arkea. Hän oli jo iso eron aikaan, joten omat harrastukseni, myös liitossa toiminen, ovat onnistuneet hyvin. Hän on oma-aloitteinen ja vastuullinen, ja olemme jakaneet kotityöt jo pitkään. Raha toi alkuun haasteita, koska jouduimme jäämään omakotitaloomme, mutta kun pääsimme muuttamaan ja talo myytiin, taloudellinen tilanne helpottui.
Asumme yhä yhdessä, koska asuminen on opiskelijoille nykyisin niin kallista, eikä muukaan elämä ole halventunut, Ei ole järkevää ottaa isoja opintolainoja vain yksin asumisen vuoksi, kun ei tiedä työtilanteestakaan. Tulemme hyvin toimeen, ja arki sujuu mukavasti. Lapsen täytettyä 18-vuotta, hänen isänsä ei ole osallistunut mitenkään, mutta lapsi käy töissä kahvilassa ja hoitaa omat menonsa. Nykyinen arki on kaikin tavoin hyvää ja tasapainoista.
Mistä saat jaksamista ja voimaa arkeen?
Olen aina ollut aktiivinen järjestötoiminnassa ja vaikuttamistyössä; kunnallispolitiikassa, ay-toiminnassa ja meidän liitossamme. Lisäksi lukeminen ja karvaiset perheenjäsenet ovat kuuluneet elämääni lapsuudestani lähtien. Nyt kun lapset ovat isoja eikä parisuhdetta tarvitse kannatella, energiaa on enemmän kuin vuosiin. Opiskelen töiden ohella ammattikorkeakoulussa ja tavoitteena on valmistua kesällä 2026.
Miten sovitat yhteen työn ja perheen?
Olen ollut koko työurani Helsingin kaupungilla, ja niissä yksiköissä, joissa olen ollut, työn ja perheen yhdistäminen on ollut joustavaa. Sairaan lapsen hoito on ollut työehtosopimuksen mukaisesti palkallista kolme ensimmäistä päivää, työajat ovat joustaneet ja etätyö on ollut mahdollista.
Eniten joustoja olen tarvinnut silloin, kun omat vanhempani sairastuivat ja menehtyivät vuoden sisällä. Silloinkin sain käydä sairaalassa kesken päivän ja järjestellä työaikoja tarpeen mukaan. Yksikään esimies tai työkaveri ei ole koskaan kyseenalaistanut perheasioiden hoitamista eikä jousto ole hidastanut työurallani etenemistä.
Miten työelämän pitäisi muuttua huomioimaan monimuotoiset perheet paremmin?
Joustoja pitäisi voida käyttää laajemmin aina silloin, kun se on työn luonteen puolesta mahdollista. Tasapuolinen kohtelu ei tarkoita sitä, että kaikkia kohdellaan täsmälleen samalla tavalla, vaan että kaikkia kohdellaan oikeudenmukaisesti.
Hyvä esimerkki menneisyydestä on Sipoon Nikkilän sairaala, jossa yksinhuoltajat vapautettiin yövuoroista, jotta pienten koululaisten ei tarvinnut olla öitä yksin. Muut työntekijät ottivat yövuoroja mielellään. Tällaiset joustot ovat vähentyneet, vaikka samaan aikaan esimerkiksi palvelualojen aukioloajat ovat kasvaneet.
Pidän myös tilapäisen hoitovapaan 10 vuoden ikärajaa liian matalana, kaikki lapset eivät pärjää sen ikäisenä vielä yksin eikä kaikissa sairauksissa pidäkään. Työehtosopimuksessamme ikäraja on nyt 12 vuotta, mikä on jo parempi.
Jousto on sijoitus, joka maksaa itsensä takaisin moninkertaisesti: sekä työntekijöiden hyvinvointina että yhteiskunnan etuna.
Miten ennakkoluuloja voisi vähentää?
Tutustuminen auttaa aina. Eri perheiden ja eri ihmisten pitää näkyä mediassa, arjessa ja työelämässä. Ja jos joku valittaa ”kiintiöistä”, niitä tarvitaan niin kauan kuin asia jaksaa ärsyttää. Se tarkoittaa, että ennakkoluulot elävät.
Olen huolissani lisääntyvästä konservatiivisuudesta, joka tulee sekä politiikan että joidenkin uskonnollisten yhteisöjen kautta. Siksi pidän esimerkiksi tärkeänä, että lapset eivät eristäydy kotikouluihin. itse asiassa haluaisin, että meillä olisi koulupakko. Kieltäisin myös kaikki koulut, joiden taustalla on joku uskonto tai tiukka ismi. Yleisen peruskoulun suurimpia vahvuuksia on se, että siellä tutustutaan monenlaisiin ihmisiin erilaisista taustoista.
Sivumennen, sosiaaliturvan järjestelmällinen heikentäminen, joka on iskenyt erityisen kovaa yhden vanhemman perheisiin, on minusta yksi uuskonservatismin merkki. Meidän täytyy siis olla hereillä, että politiikka ei palaa muilta osin syrjivämmäksi.
Mitä lapsesi ovat opettaneet sinulle?
Olen ollut 19-vuotias esikoisen syntyessä, joten aikuiseksi kasvaminen ja vanhemmuus ovat kietoutuneet yhteen kohdallani.
Luulen että olen oppinut lapsilta eniten resilienssia. Ilman lapsia olisin luultavasti aikamoinen oman elämäni kontrollifriikki. Nököttäisin kissojen kanssa kotona, nenä kiinni kirjassa, tekisin kaikki asiat aina samalla tavalla ruokia myöten. En tarkoita sitä, että kaikista lapsettomista tulee tuollaisia vaan sitä, että omassa lapsuudessani oli aika lailla vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Kaipasin siis vakautta ja säännönmukaisuutta, mikä olisi saattanut kohdallani mennä äärimmäisyyksiin.
Esikoinen on opettanut kärsivällisyyttä ja lempeyttä muita kohtaan, hänen opettajansa kehui häntä jo alakoulussa siitä, miten hän jaksoi liikuntatunnilla opastaa ja auttaa muita oppilaita. Samalla tiellä hän on jatkanut: töissäkin hänen ryhmässään on aina harjoittelijoita.
Keskimmäiseltä olen oppinut suunnitelmallisuutta ja tavoitteellisuutta, hän osti oman asunnon jo nuorena.
Nuorimmainen taas muistuttaa minua siitä, miten monimuotoisessa ympäristössä nuoret kasvavat ja kuinka helposti me itseämme suvaitsevinakin pitävät teemme oletuksia kanssakulkijoista.
Ennen kaikkea lapset ovat opettaneet minulle elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta, Douglas Adamsia lainatakseni. En voi kuvitella elämää ilman heitä, ja olen valtavan onnellinen siitä, että olemme läheisiä ja viihdymme yhdessä. Meillä ei riidellä edes politiikasta; arvomme osuvat yhteen.
Miksi haluat olla mukana YVPL:n liittohallituksessa? Mitä hallitustyö sinulle merkitsee?
Ensimmäinen eroni oli sopuisa, mutta koin sen silti valtavana epäonnistumisena. Minulla oli huono omatunto poikien vuoksi, ja tuntui, ettei omalle surulle ollut tilaa, koska olin eroaja. Löysin kuitenkin vertaistukea liiton keskustelupalstalta, ja tutustuin ihmisiin myös kasvokkain. Huomasin, että yhden vanhemman perheisiin liittyy paljon epäkohtia, ja minulle luontevin tapa käsitellä asioita on ryhtyä vaikuttamaan.
Hallitustyö on minulle tärkeää, koska sen kautta voimme edistää konkreettisesti asioita. Samalla opin jatkuvasti lisää erilaisista yhden vanhemman perheistä. Hallituksen monimuotoisuus on kasvanut ja huomioimme eri perhetilanteet tasavertaisesti.
Mitä haluat sanoa muille yhden vanhemman perheille?
Ero ei ole epäonnistuminen eikä itsellinen äitiys synti. Onnellisen lapsen voi kasvattaa yksinkin, huolimatta siitä mitä ennakkoluuloiset väittävät.
Älä jää yksin. Jos lähipiirissä ei ole ketään, jolle puhua, liitossa on, myös lapsille ja nuorille omat toimintansa. Me kaikki olemme juuri oikeanlaisia perheitä. Emme parempia tai huonompia kuin muut: mutta täysin riittäviä omille lapsillemme.
Mikä on mielestäsi merkittävintä, mitä liitto on saanut aikaan?
YVPL on järjestönä ollut monessa lainsäädännön tärkeässä muutoksessa mukana alusta lähtien, esimerkiksi lapsilakien muutos niin että avioliiton ulkopuolella syntyneillä lapsilla on samat oikeudet kuin avioliitossa syntyneillä. Päivähoitolaki, jotta yksinäisetkin äidit pääsevät töihin, elatuslaki ja laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta.
Tärkeintä kuitenkin, mitä olemme saaneet aikaiseksi on vertaisuus ja yhdessä tekeminen. Vertaisuus on se pohja, mistä kaikki muu lähtee; niin vaikuttamistyö, edunvalvonta ja ammatillisesti ohjattu tekeminenkin.
Yhteisö on voimamme ja siitä meidän on pidettävä kiinni.
”Yhdessä emme ole yksin.”
Haastattelu, teksti ja kuva: Anne Elisabet Belt