Vanhemmuus on kyllä melkoinen seikkailu. Kuin hyppäisi vuoristorataan, tietämättä yhtään millaisia nousuja ja laskuja sekä korkkiruuvimaisia mutkia matkalla on tulossa. Ja hyvä niin ettei tulevasta tiedäkään. Välillä hyviä ja ihania asioita tapahtuu niin että mahan pohjassa tuntuu. Toisena hetkenä taas pimeä tunneli kestää liian pitkään, eikä valoa tunnu näkyvän.
Olen saanut perustaa perheen perinteiseen ydinperhemalliin. Lapsia toivottiin ja niitä tuli ja terveyttä riitti, onnea myös. Sain olla monta vuotta kotona pieniä lapsiani hoitamassa, se oli ihanaa ja elämänmakuista aikaa. Olen tästä mahdollisuudesta ikuisesti kiitollinen.
Vuosien myötä kotona alkoi kuitenkin tunnelma kiristyä ja päädyimme eroon kymmenisen vuotta sitten. Lapset olivat alakouluikäisiä. Meille vanhemmille ero oli vaikea, mutta lasten etu edellä mentiin ja molemmat kodit pysyivät lähellä toisiaan ja koulua. Vuoroviikkovanhemmuus vaati totuttelua, mutta sen myötä saatu oma aika ja lepo alkoi pian auttaa jaksamisessa. Olin ehkä paras versio itsestäni tuona aikana, äitinä ja ihmisenä. Viikko lasten kanssa oli ihana, mutta myös oma aika oli ihanaa. Löysin uuden kumppanin ja vietin hänen kanssaan aikaa juuri omalla viikollani. Elämä tuntui asettuneen hyvälle mallille. Meillä on vanhemmuudessa selkeä yhteinen linja, joka toi lapsillekin turvaa.
Sitten tipahti pommi. Lasteni isä menehtyi täysin yllättäen. Lapset vielä alaikäisiä. Oma ja lasten suru, hautajaiset, kuolinpesän asiat, asunnon tyhjennys, kaikki hoidettava byrokratia. Alle puolessa vuodessa olin niin loppu, että jouduin jäämään sairauslomalle huilaamaan. Lepo auttoi ja aloin voimistua, pääsin palaamaan työhön. Makkarakeitto ja pannari kantoi eteenpäin, arkiset rutiinit kannattelivat ja toivat turvaa meille kaikille. Elämä jatkui, erilaisena kuin ennen.
Nyt olen viitisen vuotta ollut totaaliyksinhuoltaja. En omasta tahdosta, mutta näin elämä päätti. Lapset voi hyvin, isästä puhutaan paljon ja hänen tekemisiään muistellaan. Osa lapsista jo täysi-ikäisiä, mutta kyllähän äitiä silti tarvitaan. Muistutan itselleni että yksi turvallinen aikuinen riittää.
Olen hyväksynyt oman tarinani, tämä kaikki on tarvittu että olemme nyt tässä ja näin. Elämän arvot on kirkkaat, jokainen päivä arvokas.
Santra
Kirjoittaja on YVPL:n vapaaehtoinen bloggaaja